Annu Koistisen töistä – ( Über ihre Arbeiten – finnisch)

Annu Koistinen on syntynyt ja kasvanut Suomessa, pienessä järvi- ja metsärikkaassa itäsuo- malaisessa kaupungissa, Varkaudessa. Avarat, karut maisemat, veden värit, metsät ja kal- liot ovat syöpyneet syvälle hänen muistoihinsa, kuten myös pitkät, runsaslumiset talvet ja niiden erikoinen häikäisevä valo aurinkoisina päivinä sekä keskikesän valoisat yöt. Nämä ensimmäisten elinvuosien jättämät vaikutteet, pohjolan maisemat ja valo-olosuhteet, vai- kuttavat hänen töihinsä tähän päivään asti.

Annu Koistinen Finnischer Tango — Finnischer Tango

Annu Koistinen tuli kaksikymmenvuotiaana Düsseldorfiin ja opiskeli Staatliche Kunstakade- mie‘ssa kuvanveistoa ja maalaustaidetta professorien Günther Grote ja Beate Schiff johdolla sekä ohessa taidehistoriaa, filosofiaa, kasvatustietetä ja tekstiilitaidetta. Hän oli päättänyt ryhtyä kuvaamataidon opettajaksi. Sen ohella hän jatkoi työskentelyä vapaana taiteilijana. Nykyisin hän matkustaa Rommerskirchen-Nettesheimin ateljeensa ja kotimaansa Suomen väliä.

Annu Koistisen taiteellinen työ ei pyöri omahyväisesti itsensä ympärillä eikä se ole myös- kään kiinnostunut illuusionistisesta maalaustaiteesta. Luonto on sen lähtökohta, mutta Annu Koistinen ei kuvaa sitä naturalistisella tavalla. Sen sijaan hän luo taiteessaan ilmaisun alati muuttuville, sisäisen maailmansa yksilöllisille kuville ja tunnelmille, jotka ovat muok- kautuneet omintakeisiksi ja väärentämättömiksi universumeiksi rikkaan mielikuvituksen syn- nyttämän ulkoisen ja sisäisen maailman vuorovaikutuksen prosessissa. Tällä tavalla reaali- maailma on läsnä hänen töissään.

Annu Koistinen Abendstunde — Abendstunde

Kun Annu Koistinen maalaa maiseman, kyse ei ole realismia tavoittelevasta kuvauksesta, vaan aistimuksista, jotka ovat painuneet syvälle alitajuntaan. Maiseman katselijan, varsinkin taidemaalarin ja maiseman välille, syntyy aina suhde, joka on kulttuurisesti ja yksilöllisesti värjäytynyt. „Monen työn pohjalla on jokin todellinen tilanne, jonka mielikuvituksen muun- teleman muistikuvan tietty materiaalissa näkyvä ominaisuus herättää“, kertoo Annu Koistinen.

Näin vuorovaikutusprosessi sisäisen ja ulkoisen välillä, alitajuntaisten mielikuvien ja ulkoisen tilan välillä, ei pelkästään ohjaa, vaan on myös muodostunut hänen teemakseen. Mate- riaali ja työtapa näyttelevät tässä erittäin ratkaisevaa roolia. Hänen kuviensa ja veistok- sellisten töittensä pinta levittäytyy kuin vertauskuvallinen iho sisäisen ja ulkoisen välille alitajuntaisten mielikuvien ja ulkoisen tilan kohdatessa. Iho on se ulospäin näkyvä kehon edustaja ja yhtä aikaa myös sielun peili. Se, jonka pinnassa henkilön olemassaolo manifes- toituu. Näin muodostuu yhdistävä piste oman minän ja ihon välille. Maalauspohja muuttuu semantisoitavaksi tasoksi, jolle yksilöllisyys voi kuvastua. Mutta maalauspohja ei kuitenkaanole oma iho, vaan sen edustaja, joka tämän pienen eron johdosta antaa minälle mahdolli- suuden tarkastella sitä välimatkan päästä.

Mikään ei ole yksilöllisempi tai ainutlaatuisempi kuin iho. Se on suurin aistielimemme, joka ei reagoi pelkästään ulkoisiin kosketuksiin tai ärsykkeisiin, vaan sen pinnassa voidaan havaita myös sisäiset kiihotustilat ja toiminnot. Jokin kokemus tai tuntemus aiheuttaa arven iholle tai tunkeutuu ihon alle ja aiheuttaa vaikka punastumisen. Iho peittää ja suojaa sama- naikaisesti kuin se paljastaa sisäisen tilan – juuri samalla tavalla kuin kuva. Näyttää siltä, että Annu Koistinen toistaa symbolisesti tätä kohtaamista maailman kanssa työstäessään pintoja ja muotoilee siten aistillisia tuntemuksiaan. (Esteettinen vaikutelma ei ole hänelle tärkeä, vaan se, mikä on jättänyt hänen sisimpäänsä lähtemättömän jälkensä.)

Iho on maisema, joka kertoo elämäntarinan. Se kuvastaa elollisuutta muutoksineen, juuri sitä, mikä muodostaa persoonallisuuden. Annu Koistisen taiteellinen sommittelu tapahtuu spontaanisti vapaana prosessina ilman tietoa päämäärästä. Pinnat ovat elämyshorisont- teja, joille kuvamateriaalit työstetään kerroksittain tullakseen sitten jälleen raaputetuiksi, hiotuiksi, paklatuiksi ja pyyhityiksi osittain pohjamateriaaliin saakka sekä vedetyiksi jälleen uudeksi kerrokseksi. Taitokset, tahrat, rosot ja repeämät jäävät jälkinä, arpina ja haavoina näkyviin.

Väri ei tarkoita hänelle pelkkää väriä, vaan se on myös massaa, materiaalia, joka antaa struktuurillaan pinnalle uuden ulottuvuuden. Näin hän työskentelee ikään kuin materiaalin kautta saavuttaakseen haluamansa vaikutelman.

Enemmän kuin taidemaalarin, hänen itsepintainen työtapansa muistuttaakin kuvanveistä- jän plastillista työtä. Hän ei siis synnytä illuusionistisia tiloja, vaan näköaistein kosketelta- via topografioita. Erilaiset materiaalit kohtaavat toisensa ja reagoivat keskenään. Jotkut irtoavat, antavat värin helmeillä pinnaltaan, toiset tihentyvät ja kuivumisvaiheessa kuoresta irtoaa suomuja, hilsettä tai lohkareita. Maalauspohja näyttää olevan elävä olento, joka toi- mii kuvaustasona sille, mitä mielessä liikkuu.

„En tyydy pelkkään väriin, kuten akvarelli- ja öljyväriillä työskentelevät taiteilijat perinteisesti tekevät, vaan käytän hyväkseni erilaisten materiaalien värejä ja rakenteita, jotka pystyvät luomaan käsinkosketeltavan vaikutuksen, vaikka työtä ei kosketettaisikaan“, Annu Koistinen kuvailee työtapaansa.

Yhtä vähän kuin hänen maisemansa tavoittelevat totuudenmukaisuutta, ovat myöskään hänen ihmishahmonsa realistisia. Hän näyttää ne tarkoituksella abstrahoituina ja ilman yksillösyyttä elämän satunnaisissa tilanteissa, joita jokainen joutuu kohtaamaan matkallaan syntymän ja kuoleman välillä.

Tila, joskus avara, joskus taas minimiin kutistettu, ympäröi hahmoja asettaen niille näin olemassaolon parametrit.

Yksinäisten hahmojen rinnalla keskeisenä teemana ovat parit erilaisissa konstellaatioissa. „Mutta silloinkin, kun ihmistä ei kuvata, on hän läsnä, sillä juuri hänen vaikutelmansa ovat kuvauksen kohteena.“

Siirtyminen Annu Koistisella kuvasta kollaasiin, assemblaasiin tai veistokselliseen teokseen on liukuvaa. Alussa aiheen tyyliteltyyn maisemaan voi antaa piirustuslehtiön tyhjä pah- vitausta, jolla on liiman rippeitä. Tai vanhan ikonin sälöinen ja pölyyntynyt pohja muut- tuu autioksi maisemaksi. Annu Koistinen antautuu pintojen ja käytettyjen materiaalien tai rakenteiden viettelemäksi. Sellaisten, kuten pahvit, tapetit, pakkausfoliot, kartongit, puu, linoleumi, tuhka, liima, hiukset, huopa, vanu tai hiekka.

Ennen kaikkea juuri paperi löytää käyttöä. Rutisteltuna, revittynä, leikeltynä tai jostakin irro- tettuna palasena se löytää uudelleen aseteltuna toisen elämän maisemana, rakennuksena, profiilina. Printattuja ja kirjoitettuja papereita Annu Koistinen ei arvosta yksin niiden rytmik- käiden rakenteiden ansiosta, vaan hän saattaa täydentää ne hienoilla lyijykynän piirroilla profiileiksi ja synnyttää näin dialogin äänettömän viitteen sijaan.

Joskus yksinkertaiset esineet tai luonnonmateriaalit muuttuvat „Objekt trouvè’n” tapaan taideteoksiksi sillä hetkellä, kun taiteilija löytää ne ja ottaa omakseen.

Hän ei käytä niitä juuri sellaisenaan, olivatpa ne mitä tahansa, vaan näkee niissä jotain muuta, ennestään tuttua. Löytönsä hän tuo esille tarkoituksen vaatiman mukaisesti eristet- tynä tai muodostaa rauhallisen taustan kontrastiksi. Näin hän kiinnittää katsojan huomion pelkästään materiaaliin itseensä ja pakottaa katseen ainoastaan siihen. Poltetun hirren reliefipinta saa yhtäkkiä esteettisen ulottuvaisuuden, mutta herättää samalla kysymyksen, mikä tässä on joutunut tulen nielemäksi. Yksinkertainen ostoskassi muuttuu transsenden- taalisen sinisen värinsä ansiosta variaatioki, joka kantaa sisällään taivaan, meren ja rajatto- man avaruuden.

Hän yhdistelee myös löytämiään kappaleita keskenään tai täydentää niitä muutamilla maalauksellisilla keinoilla. Näin ne eivät uudelleen aseteltuina muutu pelkästään kokonaan uudenlaisiksi vaan luovat aikaisemmin tarkoituksen yläpuolelle ulottuvan assosiaatiotilan

Vaateleppaleita,kuten käsine, ilmestyy usein näkyviin. Käsine on ikään kuin vertauskuva koskettamiselle, tarttumiselle ja tuntemiselle, joiden kautta maailmaa tunnistetaan. Se on kantajansa sijainen, joka saa materiaalin tai sen seuralaisen myötä kasvot.

Ryppyiset, monien elämysten parkitsemat kasvot assosioituvat työssä: „Das alte Paar“, (Vanha pariskunta). Näkyvissä on vanha hauraaksi kulunut kangas, joka pysyy koossa vain sauman ansiosta.

Mutta löytyy myös keinotekoisia „vaatekappaleita“, kuten alumiinipellistä leikattu kiiltävä kalan „Schuppenhaut“ (Suomunahka). Materiaalit, jotka jo itsessään ovat ihoa, ovat eri- koisroolissa. „Schürze“ (Esiliina) ja „Evas Kleid“ (Eevan mekko) on leikattu vanhoista huone- kalujen nahkapäällysteistä.

Eläimen nahka ja inhimilliset jäljet niillä kertovat himmenevistä sisäisistä kuvista. Installaatio „Albtraum des Jägers“ (Metsästäjän painajaisuni) muodostuu pingotetusta hirventaljasta, johon on upotettu silmiä sinne tänne. Saalis tarkastelee metsästäjää.

Hiukset ovat erittäin henkilökohtainen materiaali, joka putosi ikään kuin itsestään taiteilijan käteen vakavan sairauden seurauksena. Siitä huolimatta niiden käyttö ei jää sattumanva- raiseksi, vaan on tavallaan kynällä tehdyn piirroksen korvaus kolmiulotteisuuden tavoitta- miseksi.

Samantapaisesti kuin halkeilleet, patinaa muistuttavat pinnat, hiustupposet tekevät näky- viksi tapahtumia, jotka ovat alati muuttuvia tai joskus jopa yhtäkkisesti loppuvia.

Tämä jatkuu töissä, jotka on tehty vanusta tai huovasta. Näissä eläinten karvoja on valssattu kiinteiksi levyiksi. Ne vaikuttavat voimallisesti luonnollisen, epätasaisen struktuurinsa, värien sekoittumisen ja helposti repeytyvän ominaisuutensa ansiosta. Repeytyneissä levyissä reu- nat ovat hapsuisia ja karvoja jää näkyviin. Eikä voi olla varma, etteikö taiteilija ole sekoittanut omia hiuksiaankin joukkoon. Nimet, kuten „Auflösung“ (Hajoaminen), „Blutgefäß“ (Verisuo- nia), (Gefäss tarkoittaa myös astiaa) ja „Mitose” (Mitoosi) selvittävät suhdetta kehoomme ja solun jakautumiseen elämän alkuperänä.

Eräänlaisen keinotekoisen taljan Annu Koistinen luo ajankohtaisilla töillään, joissa hän pujottaa tai solmii kangas- tai puupohjustalle vieriviereen paperinauhaa. Kuten oikeista karvoista, muodostuu näin käsinkosketeltava, kudosmainen, runsasvolyyminen pinta. Tar- kat geometristen muotojen ääriviivat häipyvät ja vaikuttavat pehmeiltä ja orgaanisilta, ikään kuin pohjusta liikehtisi elävän olennon hengityksen myötä.

Joissakin töissä muodot kehittyvät pelkästään tyhjistä punontarei’istä. Sarja: „Insel Alvari“ (Alvarinsaari) on kunnianosoitus suurta suomalaista arkkitehtiä ja muotoilijaa Alvar Aaltoa kohtaan, joka käytti luonnoksissaan luonnosta omaksumiaan orgaanisia muotoja, kuten aaltoa.

Niin abstrakteilta kuin geometriset muodot Annu Koistisen töissä vaikuttavatkin, viittaa hän viimeistään niiden nimellä luontoon tai kosmokseen. Ympyrä, olkoon paperista solmittu tai CD-levyistä sommiteltu, viittaa aurinkoon, kuuhun tai planeettaan, suorakaide peltoon, maisemaan tai kaukaiseen horisonttin.

Pitkissä ilmatyynynauhoissa, jotka on pingotettu puukehyksiin tarkoiksi riveiksi, airbadsejä ympäröivä väri on se, joka elävänä, hengittävänä organismina asettuu poikkiteloin vakautta tavoittelevaa ruudukkoa vastaan. Maali lohkeilee, murenee ja karisee sileällä muovipinnalla ikään kuin vettä, tulta, maata ja ilmaa ei olisi houkuteltu juuri niiden avulla paikalle, vaan luonnonvoimat itse olisivat pesseet, puhaltaneet, liekittäneet tai haalistaneet niitä. Steriili, valmiiksi annosteltu muovi ilmentyy Annu Koistisen työstämänä kesyttämättömänä ja hal- litsemattomana meediona.

Teemapiiriin “muistoja menneisyydestä” kuuluvat hänen patjateoksensa. Niissä on vangittu paljaisiin metallijousiin rippeitä inhimillisestä sivilisaatiosta.

Annu Koistinen,Schlüsselvorrat — Schlüsselvorrat

Työssä „Schlüsselvorrat“ (Avainvarasto) on erilaisia avaimia ripusteltuina roikkumaan spi- raaliverkkoon. Tämä työ oli esillä vuonna 2015 kiertävässä muistonäyttelyssä „Befreiung“ (Vapautus). Näyttely oli järjestetty muistutukseksi Bergen-Belsenin keskitysleirin vankien vapauttamiselle 70 vuotta aikaisemmin. Avaimen käyttötarkoitukselliseen tehtävään avata ja sulkea lukkoja liittyy sen ambivalenttinen symbolinen voima: sillä on toisaalta mahdolli- suus lukita jotakin, kätkeä jotain pois näkyvistä, estää siihen tarttuminen, säilyttää salaisuus tai jopa lopettaa jotakin. Toisaalta siihen liittyy myös vapautus, uuden alku ja salaisuuksien paljastaminen. Eli se voi tehdä piilotetun näkyväksi ja siten olemassa olevaksi. Hämmentävä määrä erilaisia avaimia ei siis ole pelkästään keino ilmentää jotakin tapahtumaa tai hen- kilöä, vaan myös yleiskäsite esiteltäessä jotain tiettyä asiaa.

Annu Koistinen, Was nicht durch die Maschen fiel — Was nicht durch die Maschen fiel

Värikkäämpi ja selkeämpi on hänen toinen teoksensa, joka on tehty samalla periaatteella. Siinä on taiteilijan lasten leluja ja tavaroita, jotka tasapainottelevat hienossa verkossa: pienoiskaruselli, pikkuinen korppi, avainketju, sitä ja tätä, sellaista, johon lapsen sydän oli kiintynyt. Ja nyt se on taiteilijan muisto äitinä.

“Tila, asiat/esineet ovat päässämme“, sanoo Annu Koistinen. „Niiden tuominen kuvapin- nalle vapauttaa.“ Samalla muuttuu itse ainoaksi kiintopisteeksi, sillä sisäinen ja ulkoinen tila ovat kehollisia kokemuksia. Ehkä juuri siksi materiaalin ja kankaan haptinen, aistittava vaikutelma ovat Annu Koistiselle niin elementaarisen tärkeitä.

Vapaa suomennos: Annu Koistinen